5.

Musta on tullu kaikkee sitä mitä mä vihaan. Oksettaa kun ajattelen kuinka paljon vihaan itteeni tällä hetkellä. Mä oon vainoharhanen paskiainen. Musta on tullu joku toinen, mä en oo tällänen oikeesti. En uskalla olla yksin, mutta ihmiset ahdistaa. Vitun psykoottinen olo...

4.

Nyt onki ollu vähän taukoo kirjottelus, ollu aikamoista vuoristorataa nää päivät... Ei ehkä niinkään huonoo onnee, mut omaa tyhmyyttä senkin edestä. Koin eilen elämäni ensimmäistä kertaa sen että saan mulle tärkeimmän ihmisen itkemään pettämällä lupaukseni. Mikään ei voi sattua enempää... Nyt mun on kannettava vastuu teoistani ja alkaa korjaamaan luottamusta joka hajos. Kuinka paljon ihminen voikaan itseään vihata. Edellinen postaus pätee taas. Mut täs huomaa taas senkin että mäkin oon vaan ihminen enkä mikään vitun pyhimys joka kestää kaiken tekemättä ite yhtään virheitä.

Huoh... Mä tarviin lisää kahvia.

3.

Uaah... Mikä päivä. Järkyttävä olo, oon saanu aikaseks vaan opetella vähä uusia juttuja kitaralla.

 Mut tähän postaukseen mulla on ehkä jopa järkevä aihekin; virheet. Virheet on asioita joita kaikki tekee, halus sitä tai ei. Tai no eihän kukaan halua mut kuitenkin. Ei niitä vaan voi välttää. Ite tein eilen ison virheen jota en edes tajunnut. Tein vaan jotain ajattelematta seurauksia ja tässä sitä ollaan, kadutaan hakaten päätä pöytään. Mä oon kiitollinen että sain anteeks, mut kaikki ei oo niin onnekkaita. Joskus anteeks pyytäminenkin voi olla virhe, kuten myös anteeks antaminen. Mun mielestä ehkä yks paskamaisimmista asioista on just anteeks antaminen tai pyytäminen jos sitä ei oikeesti tarkota, koska sillon kaikki perustuu valheisiin ja siitä se oravanpyörä taas lähtee käyntiin ja mikään ei muutu, jos muuttuu niin huonompaan päin. Eikä kaikkia asioita voi pelkillä sanoilla korjata...

Muistutuksena itselleni ja muille: harkitkaa ennen tekoja.

2,5.

Olo on mitä kamalin... Edellisen tekstin fiilikset jatkuu ja on vielä pahenemaan päin. Ahdistus. Pelko. Yksinäisyys...
Aloin ajatteleen Tonia. Tonin kuolemasta on nyt melkein 5 kuukautta mut tää olo ei vaan helpota. Aivan järkyttävä ikävä... Hän oli kuitenki mun ensimmäinen lapsuudenystävä sisarusten lisäks ja oltiin läheisiä loppuun asti. Me puhuttiin kaikesta ja Tonin seurassa uskalsin olla oma itteni. Muistan kun mä olin 8v. ja Toni 6v. ku me leikittiin mäkihyppääjiä Helsingissä mummun pihalla... Toni halus olla Hautamäki ja mä olin tietty Nykänen... :)
Huh tätä itkun määrää. Ehkä joskus vielä helpottaa.

Nää kuvat otettiin viimesellä kerralla kun näin Tonin elossa

Keskimmäinen on Riku, Tonin pikkuveli.

Nuku rauhassa <3

Mä vihaan syöpää.

2.

Kansallinen epäonnistumisen päivä, vihdoinkin päivä mua varten! Tosin tänään ei vielä toistaseks ole tapahtunu kauheesti mitään pahaa... (huom. kello 12:57). Kävin tossa just pitkästä aikaa iskän kanssa kahvilla, mikä oli yllättävän mukavaa. Kaikki muut päivän suunnitelmat sit peruuntukin, minkä takia vitutus on aikalailla nousussa, vaikka mitäpä muuta sitä olis voinu odottaakaan.

Pohdiskelin just että miks mä kirjotan tätä blogia, tuskin tänne kuitenkaan koskaan mitään kauheen tärkeetä tulee. Mut sit tajusin että ehkä tää voi piristää joitakin ihmisiä kun voi lukee että jollakin menee myös huonosti ellei jopa huonommin (sitä ei vielä tässä postauksessa huomaa mut kyllä ajan kans!).

Ai niin, kissoista mainitsin eilen. Toinen niistä sekopäistä (Manu) iski äsken kyntensä mun haaroihin. Katoin sitä silmiin ja sanoin "Au, älä tee noin. Se sattuu", herra irrotti kynnet hitaasti ja maukas niin hiljaa ja katuvalla äänellä kun vaan voi. Aika sulosta.

Ehkä turhin teksti ikinä. Voi olla että illalla tulee jatkoa jos tapahtuu jotain mielenkiintosta...

--
Ja jatkoa tulee vaikkei mitään erikoista tapahtunukaan. Oikeestaan ei tapahtunu mitään. Tajusin vaa että oon aika helvetin yksinäinen. Menin käymään pubissa ihan vaan sen takia että olis edes se baarimikko jonka kanssa jutella, kun tulin kotiin niin pari tuntia meni vaan rapsutellessa kissoja ja miettiessä mitä tekis. Ainut tekeminen mitä keksin oli kokkaaminen ja sit alkokin masentaan että jos teen oikeen kunnon ruokaa nii kuitenkin syön sitä yksin.

Mis mun elämääääääääääääääääääääääääääää forever alone mut kokatessa itkusta on helppo syyttää sipulia

1.

No niin, tässäpä ensimmäinen postaus pyydeltyyn blogiin. Tuo "bad luck Kati" kertoo jo aikalailla kaiken tiivistettynä... Ei oo onnea kaikille tasapuolisesti jaettu, mun kohdalla sen on jo useimmat huomannu.

Mutta ehkäpä alotan sitten vaikka kertomalla vähän itestäni. Oon siis 18-vuotias Kati, sairastan vaikeeta epilepsiaa ja omistan kaks ehkä maailman tyhmintä kissaa (joista tuun tänne kirjottamaan varmasti paljon). Kaikki ketkä mut tuntee, tietää ettei mulla ole minkäänlaista elämää ja sekin tullaan täällä huomaamaan. :)

Tänäänpäs onkin sitte ollu varsin reilusti epäonnea epilepsian kanssa. Ensin neurologi soitti ja kerto vähän huonoja uutisia, eli lisää lääkkeitä tiedossa. Olis paaaaaaljon helpompaa jos ei tarvis elää jatkuvassa lääkehumalassa ja murehtia että mitä voin ja mitä en voi tehdä... Luulin että tää olis hyvä päivä koska näin rakkaan ihmisen ketä on ollu ikävä, mutta VITUT. Pyörryin bussipysäkille tonne +4 paskakeliin eikä kukaan tullu auttamaan. Pisti miettimään taas kuinka välinpitämättömiä ihmiset osaa olla varsinkin tuntemattomia kohtaan... Julma maailma, ei voi muuta sanoo.

Eipä tässä kai muuta tänään, lähipubissa ois joku bändi soittamassa klo 22:00 eteenpäin, saattaapi olla että pitää käydä kuuntelemassa. :)
Kati kuittaa, hyvää yötä!